Vanhan Porvoon Glassikko ja maailman suloisin brunssi

Kuin kotiin tulisi. Se on ensimmäinen ajatukseni, kun astun sisään Vanhan Porvoon Glassikkoon. Tunnen kuinka vanha talo hymyilee minulle. Punaiseksi maalatussa pönttöuunissa rätisee elävä tuli, uunin viereen on pinottu koivuhalkoja. Matalat huoneet ja pastellinsävyiset, vuosisatoja nähneet seinät sulkevat brunssivieraan lämpimään syleilyynsä ja jättävät syksyisen viiman ja vihmovan tihkusateen ovien ulkopuolelle.

vanhan porvoon glassikko sisäänkäynti

vanhan porvoon glassikko menu

Vanhan Porvoon Kirkkotorin laidalla seisova keltainen puutalo on yli 250 vuotta vanha. Viimeisimpänä sen puulattioita on kuluttanut Heidi ja Samuli Wirgentiuksen perhe. Menneenä kesänä he tekivät radikaalin ratkaisun ja muuttivat pois unelmiensa tieltä.
Pariskunnan suurin haave on vihdoin käynyt toteen, sillä Vanhan Porvoon Glassikko avattiin alkusyksystä.

Olen tutustunut Samuliin ja Heidiin pari kuukautta aiemmin yhteisen projektin parissa. Olemme puhuneet paljon unelmista, jäätelöstä, kahviloista, hyvästä ruuasta ja vanhasta Porvoosta. Jutusteluhetkien jälkeen olen pyöritellyt mielessäni visiota valmiista ravintolasta ja koettanut kuvitella miltä tilassa näyttää, tuoksuu ja tuntuu. Kun unelmat muuttuivat marraskuussa todeksi, sain mieluisan kutsun tulla maistelemaan porvoolaisen brunssitaivaan herkkuja. Arvaatte varmaan, ettei minua tarvinnut kahdesti käskeä.

vanhan porvoon glassikko

Edellisen kerran olin käynyt Kirkkotorin kupeessa silloin, kun huoneet olivat muuton jälkeen täysin tyhjillään. Kun nyt katson ympärilleni, liikutun. Kuvitelmani ovat konkretisoituneet: tässä se nyt on, vanhan Porvoon suloisin ravintola. Samuli ja Heidi ovat todella tehneet unelmistaan totta. Istahdan meille, minulle ja Hannan soppa -blogin Hannalle, varattuun ikkunapöytään ja katselen ihastuneena ympärilleni.

vanhan porvoon glassikko skål brunssi

vanhan porvoon glassikko kattaus

Tunnelma on ainutlaatuinen. Tekee mieli riisua kengät ja tassutella sukkasillaan lattialle levitetyillä paksuilla matoilla. Nurkassa on klassinen riikinkukko-korituoli, jota instagram vuorenvarmasti rakastaa. Salin perällä on marjapuuronvärinen sohva, pyöreät pöydät ovat marmoria. Pehmeä musiikki säestää tunnelmallista tilaa. En saa silmiäni irti tarkoin mietityistä yksityiskohdista, voiko tällainen paikka olla tottakaan?

vanhan porvoon glassikko pönttöuuni

samuli wirgentius

Kotoisassa keittiössä ei ole ovea ja vieraat ovat tervetulleita kurkkaamaan, mitä Michelin-tähdellä palkittu keittiömestari valtakunnassaan puuhaa. Köökissä kuunnellaan vieraiden toiveita tarkkaan ja loihditaan annoksia yllätysvieraille, vaikka sulkemisaika alkaisi olla jo käsillä.

Asiakaspalvelu on viiden tähden arvoista. Vieraista ollaan kiinnostuneita, heitä kuunnellaan ja heistä huolehditaan, kuin hyvistä ystävistä tai perheenjäsenistä ikään. Isäntäparin kasvoilta loistaa aito ilo, intohimo ja rakkaus ruokaan. Näin sydämelliseen palveluun törmää todella harvoin.

vanhan porvoon glassikko hannan soppa

vanhan porvoon glassikko hillot

vanhan porvoon glassikko brunssi munakokkeli

Myös pöytiintarjoiltu brunssi on nykypäivänä harvinaisuus. Ei buffet-tiskejä, jonotusta tai jälkiruokapöydän jämiä, vaan kauniisti katettu ja kynttilöin valaistu pöytä. Marmoria, rottinkia ja kankaisia lautasliinoja. Lautasten virta on loppumaton ja kaikkea tuodaan lisää, jos pyytää. Brunssimenun sisältö vaihtelee, mutta tietyt elementit pysyvät. Ensin itse keitettyjä hilloja, granolaa, jugurttia, tuoremehua, leipävalikoima, kahvia ja teetä. Sitten lämmin muna-annos, kolme erilaista salaattia ja juustolautanen. Viimeiseksi kaksi jälkkäriä, joista toinen on aina Vanhan Porvoon jäätelötehtaan tuotantoa, tietenkin.

Ensimmäisenä emäntä kantaa pöytään leipävalikoiman: hapanjuurileipää, ihanan tahmaista saaristolaislimppua ja jumalaisen rapeita croissantteja, kaikki omassa keittiössä leivottuja. Kuppiin kaadetaan théhuoneen vihreää teetä ja lasiin samana aamuna puristettua appelsiinimehua. Juhlistamme yhteistä brunssia myös lasillisella kuohuviiniä.

vanhan porvoon glassikko brunssi salaatit

Seuraavaa ruokalaji kiikutetaan eteemme, vasta kun on varmistettu, että olemme valmiita siirtymään eteenpäin. Tätä on brunssi parhaillaan, kiireetöntä yhdessäoloa ja hirmuisen herkullista ruokaa. Ruohosipulilla ryyditetty munakokkeli on taivaallista ja salaatit sisältävät tällä kertaa tomaatti-mozzarellaa, skagenia ja perunaa sekä kaalia ja chorizoa. Yhtä juhlaa jokainen suupala.

Suolaisen menun kruunaavat runsaat stilton-siivut sekä kuutioitu mausteleipä. Leipäkuutioiden päälle valutettu karamellikastike vie ajatukset salakavalasti kohti jälkiruokaa. Eton mess vaahtokarkkeineen sulaa suuhun. Vadelma- ja banaani-popcorn-jätskit lusikoidaan vauhdilla vatsaan, jotta aivot eivät ehdi ilmoittaa sen olevan jo ääriään myöten täynnä.

vanhan porvoon glassikko brunssi jälkiruoka

Porvoolaiset ovat jo noteeranneet katukuvaan ilmestyneen tulokkaan. Heidi kertoo, että päivän toinen brunssikattaus on myyty loppuun, samoin sunnuntain isänpäiväbrunssi. Vierailumme aikana useampi kaupunkilainen piipahtaa sisään ihastelemaan interiööriä, jonka valo loistaa kutsuvasti kirkolle avautuvista ikkunoista.

vanhan porvoon glassikko herkkukauppa

vanhan porvoon glassikko herkkukauppa

Vanhan Porvoon Glassikko ei kuitenkaan ole vain porvoolaisia varten. Suosittelen syvästi liikahtamaan viikonloppuretkelle esimerkiksi pääkaupunkiseudulta. Bussilippu maksaa alle kympin suuntaansa ja kahdellakin eurolla pääsee, jos vain suunnittelee ajankohdan hyvissä ajoin etukäteen.

Brunssia tarjoillaan lauantaisin ja sunnuntaisin kahdessa kattauksessa: klo 10 ja klo 13. Taivaallinen herkkuhetki kustantaa 28,50 euroa ja on taatusti joka euron väärti. Kahvilan yhteydessä on pieni herkkukauppa, jossa myydään sen seitsemää sorttia makeaa ja suolaista. Pikkulinnut livertelivät korvaani myös, että perjantaisin Glassikossa tarjoillaan pizzaa ja lähiaikoina järjestetään ensimmäinen tähti-illallinen. Nimi saattaa viitata erääseenkin keittiömestariin ja hänelle myönnettyyn tunnustukseen. Sanokaa minun sanoneen.

vanhan porvoon glassikko ovikyltti

Ps. Kamerani hyytyi ennen kuin ehdin istua pöytään, olin unohtanut ladata akut – mikä amatöörimoka! Onneksi ihastuttava seuralaiseni oli ammattilainen, hänen otoksiaan voitte käydä ihailemassa täällä. Napsin muutamia kuvia kännykällä ja toivon, että taianomainen tunnelma välittyy niidenkin kautta.

Mitkä ihmeen erojuhlat?

Kulttuurissamme kytee käsitys, jonka mukaan avioliitosta eronnut on epäonnistunut. Avioero määritellään kielitoimiston sanakirjassa seuraavasti: avioliiton purkaminen tai purkautuminen tuomioistuimen päätöksellä. Kahden ihmisen rakkauden loppu. Pelkkänä sananakin hankala, vokaalien valtaama, seitsemän kirjaimen väljähtynyt liitto. Negatiivisella leimalla lyöty, täynnä synkkiä ajatuksia ja surkeaa oloa.

suomenlinna

Minäkin olen seissyt alttarilla. Tahtonut, ja todella tarkoittanut sitä. Heittäytynyt tuntemattomaan ja uskonut kohtaloni muiden käsiin. Luottanut asioiden lopulta järjestyvän, kunnes oli pakko luovuttaa. Tahtominenkaan ei aina riitä, joskus on myönnettävä tosiasiat ja asteltava eri teitä.

Avioliittoni kesti kokonaiset kymmenen viikkoa. Teknisesti ottaen liitto oli lainvoimainen aina maaliskuulle 2015 asti, mutta käytännössä se päättyi elokuussa 2014 yhdessä täytettyyn avioerohakemukseen. Vaikka itse olisinkin ollut valmis odottamaan suhteen kehittymistä pitemmälle, oli päätös viime kädessä yhteinen. Yksin parisuhdetta ei pidetä pystyssä, ei parhaimmalla tahdollakaan.

lehtileikkeet

ensitreffit alttarilla onnellisesti eronneet

En silloin osannut murehtia sitä, että jatkossa virallisiin papereihin kirjataan kohdalleni eronnut, eikä asialla ole minulle edelleenkään mitään merkitystä. Parisuhdestatus ei määrittele ketään, eikä eronnut ole yhtään sen huonompi ihminen kuin se, joka jatkaa onnellisena liitossaan. Päättyneen parisuhteen jälkeen ihminen on usein viisaampi, tuntee paremmin itsensä ja sen mitä elämältä haluaa.

Ulkopuolelta katsottuna vain viikkoja kestävää aviotaivalta on helppo pitää vitsinä. Epäilemättä moni niin tekikin ja ajatteli samalla, kuinka pyhä häväistiin. Rohkenen olla eri mieltä, sillä ilman tuota erikoista kesää ja sen myllertävää matkaa tuskin olisin tässä, mullistavaa kokemusta ja mahtavia ystäviä rikkaampana. Onnellisena ja tyytyväisenä, rinnallani vihdoinkin kaipaamani kallio, johon turvallisesti nojata – tyynessä ja myrskyssä.

ensitreffit alttarilla reunion

Ero ei aina ole huoltajuuskiistoja, katkeruudessa rypemistä, ex-kumppanin kampittamista, puolien valitsemista tai vuosien surutyötä. Se voi olla molempia kunnioittava päätös, joka tehdään hyvässä yhteisymmärryksessä, ilman riitoja tai draamaa, ilman kolmansia osapuolia tai mustia sukkia. Parhaassa tapauksessa ero on kahden aikuisen kypsyttelemä, oikea ratkaisu. Romanttisen rakkauden kadotessa ja parisuhteen päättyessä on hyvä muistaa, että toisesta on silti lupa välittää. Sillä kukaan muu ei tiedä, mitä kulissien takana oikeasti tapahtui. Kokemukset yhdistävät.

Samalla on hyväksyttävä se, että elämä jatkuu ja jossain vaiheessa ex-puolisokin toivottavasti rakastuu uudelleen. Vaikka välit olisivat kunnossa, kumppanin roolista ystävän rooliin siirtyminen ei välttämättä ole pala kakkua. Se vaatii totuttelemista ja aikaa.

onnellisesti eronneet

Me teimme yhdessä päätöksen pysyä ystävinä. Yhdessä käytimme häävieraiden antamat häälahjat: kokkauskurssin, suomenlinnapiknikin ja lahjakortin jäätelöbaariin. Yhdessä istuimme ammattilaisen upottavalla sohvalla ja tyhjensimme kengät hiertävistä kivistä. Yhdessä päätimme järjestää myös erojuhlat.

Pyysimme Kari Kanalaa kirjoittamaan meille erotoimituksen. Halusimme tahtoa uudestaan, mutta tällä kertaa ystävinä, ei puolisoina. Todistajina rakkaimmat, ne samat, jotka todistivat myös avioliiton satamaan astumista. Niinpä lähetimme läheisillemme kutsun:

”Kaikki kiva päättyy aikanaan, niin myös meidän ensitreffit alttarilla. Koska erokin voi olla juhla, päätimme vielä kerran kutsua koolle hääväen ja muutaman muun matkalle osuneen hyvin tärkeän henkilön tämän erityisen projektin päätösbileisiin. Tarkoitus on vähän kilistellä maljoja (siis skumppaa!) ja samalla muistella viimeisen vuoden huikeita ja hieman erikoisiakin tapahtumia.

Jonkinlainen erorituaali suoritetaan n. klo 19, toivottavasti mahdollisimman moni on ehtinyt silloin paikalle. Eropari ei estele vieraita esittämästä verbaaliakrobatiaa tai muita viihdyttäviä suunvuoroja, mutta ketään ei pakoteta mihinkään. Musavehkeet viritellään myös, jotta tanssahtelu jalan vipattaessa onnistuu. Sormiruokaa, erokakkua ja kaffetta on suunnitelmissa, lauantaina nähdään mitä pöytään kannetaan. Tervetuloa!”

ensitreffit alttarilla erojuhlat

Ilta oli täynnä iloisia jälleennäkemisiä, tunteita, tanssia, musiikkia, lupauksia, halauksia, hyvää ruokaa, vielä parempaa juomaa ja liikutuksen kyyneleitä. Kari Kanala ja Maaret Kallio olivat elementissään, showmies ja shownainen. Uudelleen sovitettu Paratiisi kaikui juhlatilassa ja sai raikuvat aplodit. Viimeiset vieraat lähtivät aamuseitsemältä.

Juhlien tärkein osa oli ehdottomasti erotoimitus, jossa Kari Kanala kysyi meiltä tahdommeko jatkaa ystävinä. Toisin kuin ensitreffeillä, nyt sanoimme tahdon ihmiselle, josta oikeasti välitämme, valitsimme toisemme ystävinä. Siirtymäriitti tuli tarpeeseen, juhlien jälkeen pääsimme aloittamaan puhtaalta pöydältä.

ensitreffit alttarilla erojuhlat

Ele oli symbolinen, mutta meille erittäin tärkeä. Hääjuhlissa toisiinsa tutustuneilla kavereilla oli mahdollisuus tavata toisiaan ja samalla huomata, että voimme pitää hauskaa avioerosta huolimatta. Eikä kenenkään tarvinnut valita puoltaan.

Parisuhteen aloittaminen on aina riski, joka on otettava, jos haluaa rinnalleen toisen ihmisen. Yleensä riskin ottaminen kuitenkin kannattaa, sillä lyhyenkin yhdessä tallatun taipaleen jälkeen on taatusti parempi puoliso sille loppuelämän kumppanille, joka tulee vastaan ennemmin tai myöhemmin. On uskallettava heittäytyä ja ottaa riski aina uudelleen. Elämä kantaa kyllä.

Piemonten ruokataivas – pastaa, risottoa ja pannacottaa

Rakastan pastaa. Spagettia, ravioleja, tagliatellea, pappardellea, fusillia, farfallea ja fettucinea – rakkaalla ja herkullisella lapsella on monta nimeä. En ole ainoa, sillä suomalaiset syövät pastaa vuodessa keskimäärin kolme kiloa per suu. Tuohon määrään verrattuna minut voi luokitella suursyömäriksi, sillä ahmin saman määrän helposti kuukaudessa, joskus jopa parissa viikossa.

Ravintolassa tilaan pastaa kuitenkin hyvin harvoin. Liian monta kertaa eteeni on kannettu ylikypsää, kermaisessa kastikkeessa uivaa yritelmää, jota ei ikipäivänä kehtaisi esitellä italialaisessa keittiössä. Useimmiten, kun olen erehtynyt antamaan pasta-annokselle vielä kerran mahdollisuuden, olen joutunut toteamaan: tekisin tämän itse paremmin. Siksi syön pastaa lähinnä kotikeittiössä.

tagliatelle

2000-luvun alussa asuin muutaman kuukauden Italiassa. Firenzen pastatarjonnasta on jäänyt parhaiten mieleeni pieni lounasravintola, jonka yksinkertaisilla puupenkeillä, pitkien pöytien ääressä istuivat aterialla niin raksaäijät kuin pukumiehet. Pastakulhollinen maksoi 2,50 euroa ja se oli suuri. Keittiöstä huudeltiin jokaiselle asiakkaalle erikseen kysymys: Formaggio?? Paitsi silloin, kun lounaslistalla oli kala- tai äyriäispastaa, joita ei italialaisessa keittiössä parmesaanilla pönkitetä.

Myöhemmin Rooman-matkalla tilasin kulinaristiystäväni suosituksesta tiskin alta jumalaista artisokkapastaa. Saapasmaassa osataan pastahommat, siellä valmistetaan ja myös syödään eniten pastaa koko maailmassa, noin 26 kiloa vuodessa. Kaikkien näiden kokemusten jälkeen odotukset olivat korkealla, kun matkustin Piemonteen, viiniharrastajien pyhättöön, Barolon alueelle. Jos viini on huippuluokkaa, on ruuankin oltava vähintään yhtä hyvää.

Saavuimme piskuiseen Monforte d’Alban kylään alkuiltapäivästä. Kotiuduimme hulppealla terassilla varustettuun hotellihuoneeseemme ja otimme pienet päiväunet. Sitten oli lounaan aika. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Kävelimme jyrkillä ja kapeilla kivetyillä kujilla ravintolasta toiseen ja kaikissa meille pyöriteltiin päätä. Kello on viisi minuuttia yli kahden, lounasta ei enää tarjoilla. Haluatteko tulla illalla uudelleen?

Tajarin pasta

Emme halunneet, sillä ohjelmassa oli tervetuloillallinen oman hotellin ravintolassa. Päädyimme takaisin keskusaukiolle ja astuimme epäröiden sisään pieneen Enoteca Roccaan. Tarjoilija näki nälkämme jo kaukaa ja vakuutti, että meiltä saa vielä ruokaa, ennen kuin edes ehdimme kysyä. Kahden hengen ulkopöytäkin oli vapaana. Pian edessämme höyrysi tomaattinen tahaton-pasta ja laseissa oli paikallista punaista. Pienistä palasista koostuu matkalaisten onni.

raakakypsytettyä kalaa ja pikkelöityä raparperia

ravioli

barolo ravintola

tattirisotto

ragu

Seuraavan päivän lounas tarjoiltiin laakson pohjukassa, Barolon kylässä. Ravintolavarauksen oli tehnyt opas, ja hyvin oli tehnytkin. La Cantinettan tattirisotto oli silkkisen pehmeää ja pannacotta täydellisen tutisevaa ja sopivan makeaa. Ravintolassa myytiin pian meidän jälkeemme saapuneille seurueelle joidenkin annosten kohdalla ei-oota, raaka-aineita kun oli ostettu vain kyseistä lounasta varten. Se on yleensä hyvä merkki. Perheravintolan isäntä tuhahteli turisteille ja puhui käsillään vähintään yhtä kovaäänisesti kuin suullaan. Juuri tällaisia pikkuravintoiloita minä rakastan.

tiramisu

pannacotta

Vaelluksen lomassa pysähdyimme välillä seisoskelemaan viinibaariin tai lepuuttamaan jalkoja kahvilaan. Lasillisten mukana kannettiin joka kerta lautasellinen suolapaloja. Yleensä ilmakuivattua kinkkua, salamia, leipätikkuja ja piemontelaista toma-juustoa, mutta myös pieniä bruschettoja, oliiveja ja maksapasteijaa. Hiukopala pitää nälän ja kiukun loitolla ja loiventaa myös alkoholin vaikutusta. Pikkusuolaisella saatoimme kuitata jonain päivänä myös lounaan, sillä kuumalla ei sen kummempaa ruokaa kaivannut. Yksinkertaisen nerokasta. Voi, kunpa onnistuisimme ujuttamaan piemontelaisen aperitivo-kulttuurin myös tänne kotimaan kamaralle!

aperitivo

Toisena iltana varaus oli tehty yhteen Monforte d’Alban pikkuravintoloista. Osteria dei Catarin terassi on viiniköynnöksineen viehättävä. Ilta-aikaan asiakkaat ohjataan toisen kerroksen sisätiloihin, saliin, jonka seiniä koristivat puolialastomien naisten viininpoljentaa esittävät frescot. Pienen pöytäsekaannuksen jälkeen ilta rullaa vakuuttavasti eteenpäin. Annokset ovat visuaalisesti kauniita, etenkin jälkiruoan esillepano on näyttävä ja aiheuttaa annoskateutta viereisissä pöydissä. Viinit ovat jälleen kerran erinomaisia ja hinnat siihen nähden naurettavia. Haluan muuttaa tänne asumaan.

gnocchi

barbera

Jo ennen reissua kävi ilmi, että alueen parhaimmat ravintolat sijaitsevat kylien ulkopuolella. Matkaa saattaa olla useampi kilometri, joten saadakseen huippuaterian on nähtävä vähän vaivaa. Kylissä ei ole takseja, julkisesta liikenteestä nyt puhumattakaan. Kaikki liikkuvat autolla, skootterilla tai moottoripyörällä. Ravintolaan mennään samoilla kulkupeleillä ja niillä palataan myös kotiin, oli viiniä juotu tai ei. Ja kuten ehkä jo osaatte päätellä, piemontelainen ateria ei ole mitään ilman viiniä, jonka todennäköisesti on valmistettu naapurin tontilla kasvaneista rypäleistä.

jälkiruoka

jälkiruoka

Paikallisten mukaan viinihiprakassa ajamista katsotaan läpi sormien. Periaatteena on, että kotiin voi ajaa, vaikka veressä olisikin promilleja. Onnettomuuden sattuessa humaltunut kuski on toki edelleen vastuussa tekemisistään, mutta niin kauan kun mitään ei tapahdu, asiaan ei puututa millään tavalla. Tavallaan ymmärrän ja sitten taas en. Pienillä kyläteillä hissukseen ja varovasti ajaminen ei kuulosta kovin riskaabelilta, mutta alkoholin heikentämällä havainto- ja reaktiokyvyillä se voi silti olla kohtalokasta.

Viimeisenä iltana olin haaveillut istuvani illallisella kovasti kehutussa Ristorante Saraccassa. Päivä oli kuitenkin vaelluksineen niin uuvuttava, että päädyimme pizzalle keskusaukion laidalle. Ratkaisu ei ollut ollenkaan huono, saimme pian kuulla paikallisilta, että naisvoimin pyörivä pizzeria In Piazza oli ehdottomasti seudun paras ja sinne tultiin kauempaakin. Ruokailemisen jälkeen voimme mekin lämpimästi suositella. Edullista ja erittäin maukasta!

viimeisen illan pizza

Piemonte ei ehkä ylittänyt ruokaharrastajan odotuksia, mutta täytti ne silti heittämällä. Taas kerran lupaan itselleni perehtyä paikallisiin tarjoomuksiin hyvissä ajoin etukäteen, jotta osaan tilata sitä, mitä paikallisetkin syövät. Tällä kertaa jäi kokematta ainakin tryffelipasta ja carne cruda, raakana syötävä Razza bovine piemontese -rodun rasvaton naudanliha. Piemontelle tyypillistä keltaista pastaa sentään söimme.

Kapea tajarin-nauhapasta tehdään ikivanhalla reseptillä, joka pitää sisällään ainostaan 00-jauhoja sekä suuren määrän keltuaisia. Legenda kertoo, että yhtä jauhokiloa kohden lisätään jopa 40 kananmunan keltuaista. Pasta tarjotaan tyypillisesti lihaisan ragun tai tomaattikastikeen kera. Molempia kokeiltuani äänet menevät tasan. Harmittamaan jäi vain se, että samassa kylässä valmistetut tajarinit jäivät kiireen takia kaupan hyllylle. On varmaankin opeteltava tekemään keltaista pastaa itse.

Ruokalistat olivat Piemontessa varsin lihaisia. Kasviksia oli harvoin lisukkeissakaan, jos muutamaa tomaattilohkoa ei lasketa. Neljän päivän raskaahkon lihapitoisen ruokavalion jälkeen odotinkin kieli pitkällä Ligurian mereneläviä. Millaisia ruokia Italian itärannikko tarjosi, siitä kuulette ensi kerralla!

skumppaa kiitos

ps. Kirjoitettuani tekstin huomasin käyttäneeni useamman kerran verbiä rakastaa. Mitäpä muutakaan teonsanaa italialaisesta ruuasta puhuessa voisi käyttää. RAKASTAN!