Omenapaistos, joka kesytti kaaoksen

Tänään oli tarkoitus kirjoittaa siitä, miten Italian-matka melkein peruuntui. Miten vietin sydän syrjälläni torstaista perjantaihin ja miten onnellinen olin, kun viimein pääsimme matkaan. Luettuaan luonnostellun tekstin mies kuitenkin käytti veto-oikeuttaan, syistä, jotka täysin ymmärrän. Lupaan kertoa tarinan myöhemmin, ehkä ensi viikolla, ehkä kuukauden päästä. Heti kun saan siihen luvan.

omenapaistos

Kuten jo monta kertaa tällä viikolla, vedän takataskusta varasuunnitelman. Kirjoitan tutusta ja turvallisesta: omenoista, syksystä ja vaniljajäätelöstä. Vaikka kaikki muu muuttuisi ja maailma murenisi ympäriltäni, tämä yhdistelmä pysyy. Vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen se kietoo koleat syyskuun illat tiukkaan ja lämpimään syleilyynsä. Kesyttää kaaoksen ja rauhoittaa mielen.

Vanhempien pihalla kasvaa kolme vanhaa omenapuuta. Sato vaihtelee, mutta jotain tulee joka vuosi. Tänä vuonna sato on runsaampi kuin aikoihin. Joudun toppuuttelemaan isääni, en mitenkään ehtisi säilöä kauppakassillisia omenoita, vaikka kuinka olisivat madottomia ja punaposkisia. Ehkä pitäisi hankkia mehulinko ja puristaa syksyn sadosta porkkana-omenamehua, jota vanhempanikin juovat joka aamu.

omenapaistos

Kielloista huolimatta kynnykselleni ilmestyy säkillinen omenoita. En ehdi keittämään hilloja, eikä niille olisi tilaakaan. Pakastin on täynnä marjoja ja jääkaapissa vielä edellisen vuoden säilykkeet. Koska kaaos kaipaa kesyttämistä, ritilä nostetaan uunin keskitasolle ja uunivuoka uuniin. Jälkiruuan paistuessa sekoitamme drinkit. Blenderiin pilkotaan kirpeää vihreää omenaa, puristetaan puolikkaan limen mehu, kaadetaan desi (tai pari) roseviiniä, vähän sokeria ja reilusti jäämurskaa. Ehdottomasti kokeilemisen arvoinen cocktail, helppo ja halpa, mutta samalla näyttävä.

omenapaistos

Omenapaistoksen ohjeen lainaan siskoltani. Hän on soveltanut sen Hellapoliisin reseptistä, mutta lisännyt ripauksen sitä ja hyppysellisen tätä. Minä maustan paistoksen omalla tavallani ja kirjaan sen muistiin sekä itseäni että teitä varten. Tässä se tulee, kaikkien omenapaistosten äiti, mummo ja kummitäti.

Omenapaistos, joka kesyttää kaaoksen

12 pientä suomalaista omenaa
1/2 dl vaahterasiirappia
100 g voita
3/4 dl (ruoko)sokeria
3 dl kaura- tai neljänviljanhiutaleita
1 tl vaniljasokeria
reilusti kanelia
ripaus suolaa

Poista siemenkodat ja pilko omenat kuorineen lohkoiksi. Levitä pienen vuoan pohjalle ja ripottele päälle kanelia. Valuta vaahterasiirappi omenoiden sekaan. Sulata voi ja lisää sokerit, hiutaleet, kaneli ja suola voin sekaan. Lusikoi seos tasaisesti omenalohkojen päälle. Paista 225-asteisessa uunissa 25 minuuttia tai kunnes kuorrute on kauniisti ruskistunut.

omenapaistos

Lusikoi lautaselle lämpimänä, lisää jäätelö tai vaniljakastike. Maista – ja katso, kaaos on kesytetty.

ps. Tsekkaa myös salvialla maustetun omenapiirakan resepti!

Se oikea – urbaani legenda vai totisinta totta?

Taannoin kävin ystäväni kanssa pitkiä keskusteluja siitä, miltä rakkaus tuntuu ja miltä sen pitäisi tuntua. Pitäisikö lieskojen lyödä ja intohimon iskeä kipinää ensitreffien ensimmäisillä minuuteilla? Vai olisiko viisaampaa antaa ystävyyden kasvaa rakkaudeksi? Entä jos rakkaus roihahtaa ensisilmäyksellä, hiipuuko se hiillokseksi samalla nopeudella?

Menetänkö jotain tai jäänkö jostain paitsi, jos kukaan ei ole koskaan vienyt minulta jalkoja alta, kysyi ystäväni. Hän halusi niin palavasti kokea hullun ja raastavan rakkauden, että harkitsi jopa eroa tutusta ja turvallisesta kumppanistaan, johon oli sitoutunut vuosia sitten alttarilla.

pariskunta rannalla

Ajatustenvaihdon jälkeen jäin miettimään, onko elokuvissa, kirjoissa ja naistenlehdissä hehkutettu romanttinen rakkaus vain median luoma illuusio, jota kohti pyrkimällä sivuutamme hitaasti kumppanuudeksi kasvavan parisuhteen ja päädymme vaihtamaan parisuhdetta kuin paitaa? Pakasta voi aina napata seuraavan, kun vanhasta katoaa jännitys ja uutuudenviehätys.

Ja mistä voi tietää, että siinä se nyt on, se oikea, toinen puoliskoni, elämäni suurin rakkaus, tähtiin kirjoitettu, kauan kaivattu puuttuva palanen? Ehkä ärsyttävin vastaus tuohon ikuisuuskysymykseen kuuluu: sen vaan tietää. Tämä selvä. Mutta mitä, jos ei tiedäkään? Mitä, jos siksi oikeaksi osoittautuukin tyyppi, joka tuntuukin ensin vihonviimeiseltä ja täysin väärältä? Mitä, jos kiinnostus herää vasta viikkojen päästä? Onko suhde silloin jotenkin vähempiarvoinen, kuin se vuosisadan rakkaustarina, joka alkaa ryminällä ja jonka ensimmäisessä lauseessa todetaan, että tässä se nyt on, ihminen, jonka kanssa astelen alttarille ja perustan perheen.

Minä olen hitaasti lämpiävää sorttia. Saatan ihastua ihmisiin nopeasti, mutta rakastuminen on toinen juttu. Salama ei ole koskaan iskenyt kirkkaalta taivaalta, eivätkä galaksit ole räjähtäneet tapaamishetkellä. Vaikka kukaan ei koskaan olekaan saanut jalkojani veteläksi, pystyn aistimaan muutamassa minuutissa, onko kyseinen ihminen minun tyyppiäni. Enkä nyt tarkoita pelkästään deittailua, vaan uusia ihmisiä ylipäänsä.

tulppaanit

Kun 12 vuotta sitten istuin toista viikkoa uuden työpöytäni edessä, sisään asteli yksi kustantamon päälliköistä. Tulokkaat perehdytettiin talon toimintaan kierrättämällä heitä eri osastoilla ja minun oli määrä tavata myös kyseinen herra perehtyäkseni hänen toimialaansa. Mies tuli huoneeseen tapaamaan kolleegani ja samalla sopimaan tapaamisesta kanssani. Vielä täysin vieras tyyppi ehdotti aikaista aamua, johon minä reippaasti tokaisin, etten taida kyetä, tuona aamuna minulla todennäköisesti on krapula. Mies nauroi ääneen, sanoi ymmärtävänsä ja siirsi tapaamisen iltapäivälle.
Kun tapasimme uudelleen, hän kysyi, miten uskalsin puhua niin suoraan tuntemattomalle. Sanoin, että kuuntelin intuitiotani – elekielestä ja olemuksesta arvioin hänen olevan samalla kartalla.

Siltä minusta tuntui myös, kun kohta kaksi ja puoli vuotta sitten kohtasin nykyisen rakkaani. Istuin baaripöydän toisella puolella ja huomasin ajattelevani, että tuo ihminen tuossa, puoli tuntia sitten tavattu, tajuaa juttujani, nauraa niille, nyökkäilee ja jatkaa jouhevasti lausetta, kuin näkisi suoraan pääni sisään. Siirsin hänet välittömästi kategoriaan ”mun tyypit”. Vaikkei treffeistä alkaisikaan elämänpituinen rakkausmatka, tiesin, että illasta tulisi varmasti mukava.

Intuitio oli oikeassa, mutta liekit lämpenivät hyvin hitaasti. En todellakaan tiennyt heti. Jos olisin hokenut itselleni ”kyllä sen sitten tietää” -mantraa, olisin kävellyt onneni ohi. Ymmärsin olla takertumatta epäolennaisiin yksityiskohtiin, katsoa pidemmälle ja olla kärsivällinen. Se kannatti. Rakkaus ei räiskähtänyt roihuihin yhtäkkiä ja yllättäen, vaan lämpö levisi jäseniin pikkuhiljaa. Kuin varkain kiintymys kasvoi, ja nyt 27 kuukautta myöhemmin olen rakkautta täynnä, ehkä täydempi kuin koskaan ennen. Tuntuu kuin olisin tullut viimeinkin kotiin.

pariskunta rannalla

Tapoja rakastua ja rakastaa on monia. Minä en kaipaa korkealle leiskuvia liekkejä, en hetken huumaa, en jatkuvaa paloa, enkä intohimoa, johon hukkua. En usko jääväni mistään paitsi, vaikka kukaan ei ole sulattanut sydäntäni sekunneissa. Siirappiset ja yliromanttiset kohtaukset jätän mielelläni valkokankaille ja harlekiiniromaaneihin. Niiden sijaan haluan tuntea oloni turvalliseksi, halutuksi ja rakastetuksi, haluan höystää parisuhteeni arjen romantiikalla ja rakastaa myötä- ja vastamäessä. Räiskiköön rakkaus polttavia kipinöitään toisaalla, me käperrymme sohvan nurkkaan toistemme kainaloon – onnellisina.

Kohti tuntemattomia vesiä – Montenegron rannikko, täältä tullaan!

Palasin juuri kotiin kipparikokouksesta. Lauttasaaren Blue Peterin kabinettiin oli kokoontunut kipparin lisäksi seitsemän innokasta gastia eli miehistön jäsentä. Perämies oli estynyt, hän seilaa paraikaa syyskuisella Suomenlahdella. Lautasilla oli lohisoppaa ja näköalana purjeveneiden mastoviidakko.

Kipparin titteliä kantaa isäni, 70-vuotias kokenut merikarhu, jonka pää ja parta ovat alkaneet harmaantua vakuuttavasti. Perämies on tuttu ja turvallinen, joviaali nelikymppinen, joka tulee toimeen kaikkien kanssa. Muita gasteja emme ole ennen kokoontumista tavanneet koskaan. Nuorin meistä on alle kolmekymppinen, muutama kuusissakymmenissä ja loput keikkuvat neljänkympin molemmin puolin.

blue Peter lohikeitto

Ruori, reittisuunnitelma ja 48-jalkainen purjevene on kipparin vastuulla. Vastuu painaa yli 12 tonnia. Me muut autamme parhaamme mukaan ja jos osoittaudumme luottamuksen arvoisiksi, saatamme päästä itsekin 14,5-metrisen veneen ohjaimiin. Voi tosin olla, että itse linnoittaudun mielummin pentteriin eli keittiöön. Kokkaan lounasta ja tarjoilen satamaryyppyjä. Taitavammat saavat hoitaa veneen merelle ja sieltä pois.

Kabinetin pöytä täyttyy Montenegron kartoista, varustelistoista, ruokasuunnitelmista, veneen pohjapiirroksista ja satamatiedoista. Reittiä on hahmoteltu jo etukäteen, yhdessä kuuden muun venekunnan kippareiden kanssa. Yksi heistä on äitini, kohta 73-vuotias voimanainen, joka aikoo ensi vuonna purjehtia yli Atlantin. On minulla aikamoiset esikuvat!

Montenegron rannikko

Tarkoitus on paitsi valmistautua kahden viikon kuluttua toteutettavaan matkaan, myös tutustua. Edessä on kuitenkin seitsemän päivää tiivistä seurustelua ja tiimityötä. Kaikilla tuntuu olevan useiden vuosien kokemus sekä kotimaasta että turkooseilta vesiltä. Vaikuttaa todella hyvältä, yhteenlasketun osaamisen määrä on melkoinen. Sopii minulle, istun mielelläni välillä etukannella viinilasin ja kirjan seurassa. Kun muutkin osaavat, ei tarvitse itse olla koko ajan kiinni köysissä. Päätämme perustaa yhteisen venekassan lisäksi viini- ja olutkassan. Tämähän alkaa kuulostaa varsin mainiolta.

Reittisuunnitelma on seuraava: Kotor–Herzeg Novi–Bigova–Budva–Zanijka–Tivat-Kotor. Pyörimme siis paitsi Kotorin lahdella, myös Montenegron rannikolla Kotorin lahdesta etelään. Kroatiaan tai Dubrovnikiin ei ole menemistä, sillä Montenegron ja Kroatian välejä hiertää jonkinmoinen kriisi, emmekä halua lähteä koettamaan onneamme rajavesille.

Montenegron rannikko

Kroatiassa olen reissannut useamman kerran, mutta muut Balkanin maat ovat unohtuneet ämpärilistan häntäpäähän. Myös Kreikka ja Turkki on nähty mereltä käsin, ensimmäinen Kreikan-purjehdus tehtiin jo 90-luvun alussa. Tämä on ensimmäinen matkani Montenegroon ja odotukset ovat korkeat. Vuonomaiset maisemat, huikaisevan turkoosi Adrianmeri, pittoreskit satamat, historiaa huokuvat kaupungit, välimerellinen ruoka ja paikalliset viinit, jotka maksavat pari euroa per pullo. Sanoinko jo aurinko ja turkoosi meri?

Ennen Montenegroa edessä on kuitenkin kuuden päivän kiertomatka Italian luoteiskolkkaan. Piemonten ja Ligurian viinitiloihin tutustuminen alkaa jo ensi perjantaina. Tulossa on siis aimo annos baroloa, pastaa ja Cinque Terren kylätunnelmaa. Pysykäähän kuulolla!

ps. Yritin löytää tekstin kuvitukseksi otoksia aiemmilta purjehduksilta, mutta turkoosin veden tallenteet ovat hautautuneet niin syvälle ulkoisen kovalevyn syövereihin, ettei niitä tähän hätään löytynyt. Lokakuussa sitten tuplasti turkoosia!