Rapeat blinit eli bliniöverit Ravintola Bellevuen reseptillä

Syö niin paljon kuin pystyt! All you can eat! Yleensä kierrän tällaiset tarjoukset kaukaa. Vatsani ei vedä tarpeeksi, jotta saisin hinnalle vastinetta, enkä muutenkaan ole mättöruuan ystävä (paitsi ehkä joskus juhlien jälkeisenä päivänä). Poikkeus vahvistaa säännön, sillä bliniviikkojen Syö niin monta kuin jaksat -kampanjoista en kieltäydy koskaan. Happamat blinit moninaisine täytteineen kutkuttelevat makuhermojani juuri oikealla tavalla.

Muistan vieläkin ensimmäisen kerran blinipöydässä. Silmät suurina tuijotin eteen kannettua lettua, jonka olin tilannut alkupalaksi. Tai no, ei sitä kyllä letuksi voinut millään kriteereillä kutsua, blini oli lautasen kokoinen ja pari senttiä paksu, rasvainen ja rapea. Se ilta oli rankka sekä vatsalle että housujen napeille.

täytteet blinit

Kun totuus blineistä valkeni, oli treenattava. Ja nyt en tarkoita liikkumista vaan syömistä. Bliniviikoilla varasin pöydän Ravintola Lasipalatsista tai Katajanokan venäläisestä Bellevuesta. Parin vuoden päästä jaksoin syödä jo kolme. Pöytäseurueen muut naiset pystyivät puoleentoista, ja minä olin meistä se pienikokoisin.

Bliniövereistä on tullut perinne. Pari vuotta sitten perinnettä jatkoi ystäväni Lotta, jonka luokse kokoonnuimme herkuttelemaan pitkän kaavan kautta. Jokainen toi tullessaan erilaisia täytteitä. Erikoisin niistä oli Lotan velipojan kehittelemä jauhelihamössö, mutta kyllä sekin maistui, siinä missä mäti ja sienisalaattikin. Blinit paistettiin valurautaisella lettupannulla, muuten emäntä olisi saanut seistä hellan äärellä koko illan ja monipäinen vierasjoukko olisi väsynyt odottamaan.

blinit lettupannulla

Kunnon paksuja ja rasvaisia blinejä varten kannattaa hankkia valurautainen blinipannu. Parilla kympillä saa oikein käyttökelpoisen yhden blinin pannun. Blini-iltaa varten suosittelen lainaamaan ruokaa rakastavilta ystäviltä vähintään yhden lisäpannun tai paistamaan kasan blinejä hiukan etukäteen ja pitämään ne lämpiminä uunissa ruoka-aikaan saakka.

Rapeiden blinien salaisuus on kirkastettu voi, joka kestää korkeita lämpötiloja eikä ruskistu. Kirkastetusta voista on erotettu hera, jolloin jäljelle jää vain kirkas voisula. Voin kirkastaminen on helppoa. Sulata voi mikrossa tai kattilassa miedolla lämmöllä ja kaada varovasti kirkas osa voista erilliseen astiaan. Jäljelle jää kiinteämpi hera, jonka voit käyttää vaikka leivontaan.

blinipannu

Olen joskus vuosia sitten poiminut talteen Ravintola Bellevuen blinireseptin ja se tulee tässä. Hyväksi todettu ja monen monta kertaa kokeiltu. Parhaat blinit vaativat valmistelua, sillä taikina kannattaa tehdä jo edellisenä iltana. Jos kuitenkin tekee blinejä mieli nopeasti tai mieluiten heti, käytä Strömsöstä tutun Michael Björklundin ohjetta.

Ravintola Bellevuen rapeat blinit

5 dl maitoa (vesikin käy)
1/4 tuorehiiva
250 g tattarijauhoja
50 g vehnäjauhoja
25 g ruisjauhoja
1/2 rkl suolaa
2 keltuaista
2 valkuaista
150 g voita kirkastettuna paistamiseen

Täytteeksi esim. mätiä ja punasipulia, avokadoa ja savusiikaa tai venäläisittäin suolakurkkuja ja hunajaa. Älä unohda smetanaa ja mustapippuria.

Sekoita kylmä neste, hiiva, jauhot ja suola keskenään ja anna tekeytyä huoneenlämmössä yli yön. Jäähdytä taikina sen jälkeen jääkaapissa ja lisää jääkaappikylmään taikinaan keltuaiset. Kirkasta voi. Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi juuri ennen paistamista ja nostele varovasti taikinaan. Paista valurautaisella blini- tai lettupannulla hieman keskilämpöä korkeammassa lämmössä. Lisää kirkastettua voita paistamisen aikana pannulle.

blinit avokado savusiika

Kasaa rapsakan blinin päälle himoitsemasi täytteet ja nauti äänestä, joka syntyy veitsen lävistäessä rapean paistopinnan. Lasiin voit kaataa kuohuvaa tai itänaapurien tavoin vodkaa. Se taittaa rasvaisuutta ja helpottaa ähkyä, joka bliniövereistä väistämättä seuraa.

Juokse porosein – revontuliretki Sallan Poropuistossa

Istun reessä, ympärilläni pimeys, ylläni tähtitaivas. Pakkanen nipistelee poskipäitä. Porontalja lämmittää selkää, kaivaudun syvemmälle villaisen viltin alle. Jalassa on kolmet villaiset sukat ja punaiset huopatossut. Revontuliretki voi alkaa.

Metsässä on hiljaista, kuuluu vain poron koparoiden napse ja jäisen ajouran rahina reen jalasten alla. Tunturin valot loittonevat, valosaaste ei yllä jängälle asti. Nyt ollaan kirjaimellisesti keskellä ei mitään, metsästämässä revontulia.

Rekeäni vetää Täplis, valkoinen poro, joka on saanut nimensä karvan mustien täplien mukaan. Täplis on itsepäinen, se yrittää kiilata oikealta ohi johtoporon vetämän reen. Takanani tulevaa rekeä kiskoo Pakana, omissa oloissaan viihtyvä uljas sarvipää. Vältän vilkuilemasta taakseni, sillä hurjat sarvet heiluvat vain muutamien senttien päässä minusta. Pari kertaa kertaa ne kolahtavat takaraivooni, onneksi päätä suojaa pipon lisäksi kaksi huppukerrosta.

porojen ruokintaa pimeydessä

Poroletkan omistaa seitsemännen polven poroisäntä, Aarne Aatsinki. Hän on pukeutunut lapikkaisiin ja poronkarvapintaisiin housuihin. Päässä on karvalakki ja vyötäisillä keinuu kuksa. Kysyessäni nimien etymologiasta, hän vastaa ettei porojen nimeämistä mietitä pitkään, ne saavat sen nimen, joka isännälle ensimmäisenä mieleen juolahtaa.

Ajon aikana kuulen Täpliksen tarinan. Porotokkaansa tarkistamassa ollut isäntä seurasi Täpliksen emää sen gps-pannan ilmoittamien koordinaattien perusteella. Samaan suuntaan johtivat tuoreet suden jäljet. Tavatessaan emän ja vasan tunturista 60 kilometrin päässä autotieltä, hän päätti ottaa vasan mukaansa, turvaan sudelta ja surman suulta. Isäntä otti vasan jalkojensa väliin ja ajoi kelkalla takaisin autolleen vasa mukanaan. Kun hän sen jälkeen tarkisti emän sijaintia, gps-signaali oli lakannut liikkumasta. Susi oli tappanut emän. Niin alkoi Täpliksen kouluttaminen ajoporoksi.

revontuliretki nuotio

Puolen tunnin matkan jälkeen pysähdymme poroaitauksen luo. Aitauksessa laiduntavat tiineenä olevat vaatimet ja ajoporoiksi koulutettavat nuoret urokset. Koulutus alkaa noin 1,5 vuoden iässä ja jatkuu aina viisivuotiaaksi asti. Vasta sitten porot ovat valmiita vetämään rekeä. Syötämme poroille koivunoksia, joiden kuivuneet lehdet riivitään hetkessä parempiin suihin. Poroisäntien otsalamput valaisevat sen verran, että saan otettua muutaman kuvan.

Vaikka revontulia ei ainakaan vielä näy, pettymystä kompensoi kirkkaana loistava tähtitaivas. Tällaisen tähtitaivaan olen nähnyt vain kerran tai kaksi. Ensimmäinen kerta joskus 90-luvun alkupuolella on painunut syvälle muistin lokeroihin. Sitä ihailin Kreikan saaristossa, luonnonsatamassa, jonka lahdelmaan olimme vanhempieni osakkuuspurjeveneellä ankkuroituneet. Saarella asui yksi perhe, joka piti ravintolaa keskellä ei mitään. Ravintolaan johti rannasta reilun kilometrin polku, joka taivallettiin tähtitaivaan ja kuutamon valossa. Perillä odotti reissun paras ateria, kotiravintolassa, jonka ainoat asiakkaat olimme. Kunnallistekniikkaa ei ollut, eikä sähköjä. Puuterointi tapahtui pihan perällä huussissa, lainataskulampun valossa. Liekö syynä useampi lasillinen retsinaa, mutta takaisin kävellessä tähtitaivas vaikutti olevan hämmästyttävän lähellä, kuin käsin kosketeltavissa.

nokiset pannut nuotiolla

Pysähdymme nuotiopaikalle ja poroisännät virittelevät nuotion. Nokiset pannut asetellaan kipinöitä lennättävien liekkien päälle ja kohta kädessäni on mukillinen kuumaa kaakaota. Yksi isännistä kertoo rallienglannilla legendaa revontulien synnystä, Ukko-jumalasta ja hänen tuliketustaan, joka juoksee pitkin taivaita tulinen häntä räiskyen värikkäinä reposina. Hollantilainen perhe vieressäni hymähtelee. Nuotion lämpö leviää jäseniin, mutta raukea hetki keskeytyy odotettuun uutiseen, revontulet, ne loimuavat parhaillaan selkiemme takana!

Reposet räiskyvät edessämme, kaivan reppuni sivutaskusta jalustan ja ryhdyn kuvaamaan. Olen ensi kertaa asialla ja muistikortille tallentuu vain epämääräinen vihreä alue puiden yläpuolella. Pitäisi kai opetella yökuvauksen niksit ennenkuin lähtee pimeyteen räpeltämään kameran kanssa. Retken jälkeen katson kateellisena, kun hollantilainen seurue ihailee kameransa ruudulta onnistuneita otoksia. Ehkä minäkin sitten ensi vuonna.

revontuliretki nuotio

Paluumatkalla mietin poromiehen tarinoita. Hänen mukaansa pororetket on turvallisinta toteuttaa pimeään vuorokaudenaikaan. Johtajaporoa ei tarvitse opastaa, se osaa reitin ulkoa. Mutta, jos reitillä tapahtuu jotain tavallista poikkeavaa tai maiseman yksityiskohdat ympärillä muuttuvat vähänkin, laumanjohtaja saattaa saada pienen paniikkikohtauksen ja vetää laumansa siihen mukaan. Pimeässä yllättäviä muutoksia ei välttämättä näe, joten riski levottomaan käytökseen on vähäisempi.

huopatossut nuotiolla

Yleisesti ajatellaan, että eläinten hyödyntäminen ansaintatarkoitukseen on eettisesti arveluttavaa. Kun suunnittelee osallistuvansa aktiviteettiin, jossa eläimet ovat pääosassa, kannattaakin ottaa etukäteen selvää millaiset olosuhteet eläimillä on ja miten aktiviteetteja järjestävä yritys huolehtii eläinten hyvinvoinnista. Jos puitteet ovat kunnossa, eläimet käyttäytyvät lajityypillisesti ja voivat hyvin, ei ole aihetta huoleen.

Pohjoisessa porot eivät ole lemmikkejä, ne ovat elinkeino. Sallan poropuistossa on 40 yksilöä, joilla ajetaan vuoropäivinä. Paikalliset poroisännät tuntevat poronsa koparoiden kynsiä myöten. Poroilla on nimet ja luonteenpiirteet, ja niiden kunnosta pidetään hyvää huolta. Poroilla on vähintään yksi lepopäivä ajojen ja retkien välissä. Retkilläkin pidetään taukoja, jolloin porot irrotetaan valjaista ja ne saavat syödä lunta janoonsa, kaivaa jäkälää lumen alta, levähtää ja jopa nukkua.

En ole asiantuntija, mutta minun silmiini kaikki vetoporot vaikuttivat terveiltä ja hyväkarvaisilta. Ja kuten yksi poroisännistä totesi, porot tekevät talvella neljän kuukauden ajan hommia, josta ne selvästi nauttivat. Loput kahdeksan kuukautta ne lomailevat vaellellen pitkin jänkiä ja tuntureita. Ei huonommat työehdot, kelpaisivat minullekin!

lapinleuku ja poroisäntä nuotiolla

Osallistuin retkelle Sallan Poropuiston ja Sallan matkailuyhdistyksen bloggaajavieraana.

Lappilaista perinneruokaa: veripalttu eli veririeska

Kun suljen silmäni, näen edessäni mummolan keittiön. Pitkän pöydän, jonka äärellä lapset ja lapsenlapset istuvat vieri vieressä. Hellalla tekeytyy pottuvoi ja uunista nostetaan pellillinen höyryävää pannukakkua, jonka reunat ovat kivunneet pellin reunoja pitkin. Uunipellillä ei ole ihan tavallinen pannukakku, sillä se on musta ja tehty verestä.

valmis veripalttu pellillä

Veripalttu eli veririeska on ruoka, jota on perinteisesti tehty porojen teurastuksen aikaan. Entisaikaan koko eläin hyödynnettiin koparoita myöten, porotilalliset pyrkivät tähän vielä tänäkin päivänä. Tuoreesta verestä sekoitetaan ruisjauhojen ja rasvan kanssa sakea taikina, joka paistetaan kuumassa uunissa pinnaltaan ihanan rapeaksi.

Lapsena tykkäsin veriletuista. Siksi en kai osannut vierastaa veripalttua tai veririeskaa, joksi sitä Sallassa kutsutaan. Muistot mummolan veripaltusta ovat mieleisiä ja vesi herahtaa kielelle aina makumuistoa ajatellessa. Yhdessä pottumuusin ja puolukkahillon kanssa tuo musta pannukakku muodostaa pyhän kolminaisuuden, jota on vaikea peitota.

veripalttu lautasella

Jostain syystä en ole etelässä asuessani koskaan kokannut veripalttua, mutta Sallassa käydessäni teen sitä aina. Samalla muistelen edesmenneitä isovanhempia ja heidän keittiönsä lämpöä. Miehen muistot liittyvät lähinnä kouluruokailuun ja pahaan hajuun, joka veripalttupäivinä leijaili ruokalassa. Päätin todistaa toisin ja käännyttää hänetkin tuon perinneruoan ystäväksi.

Harmillisesti Sallan kirkonkylän ruokakaupan valikoimissa ei ollut poron verta eikä olennaisesti ruokaan kuuluvaa poron kuuta, eli rasvaa, jota kertyy poron selkään. Jouduin siis soveltamaan reseptiä jälleen kerran.

Veripalttu eli perinteinen veririeska

5 dl (pullollinen) pakastettua poron tai naudan verta
2 dl vettä
2 dl olutta
3 dl ruisjauhoja
1 dl vehnäjauhoja
2 sipulia
2 kananmunaa
pala poron kuuta tai 50 g voita
1 rkl suolaa
jauhettua maustepippuria
(kuivattua meiramia)

Sulata veri upottamalla pullo kylmään veteen useaksi tunniksi. Vatkaa sekaisin veri, vesi, olut ja jauhot ja anna turvota noin tunnin ajan. Pilko sillä välin sipuli pieneksi ja hauduta hiljalleen voissa pannulla kypsäksi. Kun taikina on turvonnut, sekoita sipulit taikinaan. Vatkaa mukaan myös kananmunat sekä pannulla sulatettu poron kuu tai voi. Lisää mausteet.

veripalttutaikina

Lämmitä uuni 175 asteeseen. Kaada taikina syvälle pellille. Kaikista mieluiten pellin pitäisi olla puhdas ja voideltu, mutta voit paistaa paltun myös leivinpaperin päällä. Paista uunissa keskitasolla 30–45 min, kokeile kypsyyttä tulitikulla puolen tunnin jälkeen. Jos taikina tarttuu tikkuun, jatka paistamista, kunnes tikkuun ei enää tartu löysää taikinaa.

Tee paltun paistuessa pottumuusi. Jos haluat pysyä lappilaisella linjalla, tee muusi puikulaperunoista, äläkä säästele voita. Muista puolukat tai karpalot. Tällä kertaa meidän mökkipöytään katettiin kummitädin tekemää karpalo-puolukkahilloa. Toimii, myös miehen mielestä.

Japanilaista ruokaa Sallassa – Ravintola Kielan sushibuffet

Suomen ensimmäinen sushiravintola Nori Sushi perustettiin Helsinkiin vasta vuonna 1999. Muistikuvia siitä, milloin itse olen ensi kertaa poiminut puikoilla suuhuni nigirin, ei ole. Ehkä kaverin mökillä 2000-luvun alussa, jolloin väkersimme omin käsin reilun kymmenen hengen polttariseurueelle hillittömän sushibuffetin?

sushibuffet

Sittemmin olen osallistunut Marttojen japanilaisen ruuan kurssille, viettänyt sushi-iltoja kotikeittiössä siskojen seurassa, syönyt valtavan lautasellisen sushia toisilla treffeillä ja melkein nukahtanut leffateatteriin, nauttinut nopeita sushilounaita puiston penkillä ja testannut lukuisia sushiravintoloita Suomessa ja reissun päällä. Sushi kaikissa muodoissaan on ruoka, johon en todennäköisesti kyllästy koskaan.

sushibuffet

Annoksen saavuttua pöytään on vaikea päättää, mistä aloittaa. Etenkin, jos lautasella on noin kymmentä eri lajia. Sekoittelen soijakastikkeeseen hieman wasabia ja teen mielessäni nopean tilannearvion. Nälän talttuessa hidasta tahtia ja säästän herkullisimmilta vaikuttavat nigirit viimeiseksi. Kun jäljellä on enää pari suupalaa, alkaa surettaa, miten ne jo nyt loppuvat. Aterian päätteeksi syön suloisen kirpeät inkivääriviipaleet myös seuralaisteni lautasilta.

rapea lohen nahka

Sushista on tullut ruokaa, jolla hemmottelen itseäni. Se kuuluu lomapäiviin ja vaatii rinnalleen lasillisen kylmää rieslingiä. Se kuuluu etäpäiviin, jolloin ehdin kaupunkilounaalle. Se kuuluu treffeille ja laatuaikaan ystävien kanssa. Se on myös helppoa evästä ja paras piknikruoka koskaan. Kaiken muun hyvän lisäksi, se on myös terveellistä.

sushibuffet

Saadessani Sallan matkailuyhdistykseltä kutsun ravintola Kielan japanilaiseen iltaan, pyörittelin hetken silmiäni. Sushia Sallassa? Eikö ennemmin pitäisi maistella lappilaista lähiruokaa ja paikallisia erikoisuuksia? Poroa, kalaa, ohraleipää, leipäjuustoa ja hillaa.

syömäpuikot

Otin kuitenkin kutsun vastaan, sillä veitsen varressa oli suomen ensimmäisen sushibaarin perustaja, ja japanilaisen ruoan sanansaattaja Kimmo Jylhä. Rehellisesti sanottuna en ollut kuullut kyseisestä herrasta koskaan aiemmin, mutta tittelit olivat vakuuttavia. Törmäsin Jylhään sattumalta jo edellisenä päivänä ja tykkäsin heti hänen tyylistään. Kokki, jolla on rennot otteet ja huumori hallussa.

ravintola kiela

Ravintola Kielan sali oli lähes täynnä ja jokainen pöytäseurue odotti malttamattomana ruokatarjoilun alkamista. Luvattu aloitusaika oli ylitetty jo vartilla ja nälkä yltyi. Huokailin itsekin levottomana ja yritin kuikuilla keittiöön, joko kohta kokki ilmaantuisi ovelle. Kun ovet vihdoin avattiin, osoittautui, että hyvää kannatti odottaa – tälläkin kertaa.

Kun ensimmäinen asiakasryntäys oli ohi ja pääsimme puikkoinemme kiinni buffetpöydän antimiin, loppui silmien pyörittely siihen paikkaan. Jos jotakin ennakkoluuloja sallalaisesta sushista olikin, ne haihtuivat tuhkana tuuleen. Raaka-aineina oli käytetty lohta ja poroa, paikallisuus siis näkyi ja ennen kaikkea maistui, vaikka japanilaisen ruuan ääressä oltiinkin. Sushikokki demosi ja opasti halukkaita pyörittämään makirullia, joiden täytteeksi käärittiin omenaa, kurkkua, ruohosipulia ja poronpaistia. Ainoa asia, joka bloggaajaa hiukan harmitti, oli ravintolan valaistus. Jylhä oli pystyttänyt demopöytänsä ravintolan pimeimpään nurkkaan.

sushi poronpaisti

poromaki

Poromaki oli illan ehdoton kunkku ja kuningatar. Ilman sitä buffet olisi ollut vain yksi sushibuffet muiden joukossa. Rohkea ja onnistunut valinta. Onnistuin onkimaan tietooni marinadin, joita kokki käytti valmistellessaan poroa. Poronpaisti oli kypsennetty vain kevyesti pinnalta, sisältä se oli käytännössä raaka. Paistista leikatut suikaleet marinoitiin nopeasti tare-kastikkeessa eli vedellä laimennetun soijan, saken ja raastetun inkiväärin seoksessa.

tohotus sushi

tohotetut lohet

Sushibuffetista jäljelle jääneet kalat ja lihat tohotettiin pinnaltaan kypsiksi. Ennen kypsennystä lohipalat olivat uineet 10 minuuttia valkoviinistä, riisiviinietikasta ja suolasta sekoitetussa marinadissa. Täydellisen savuinen lopetus mukavan maistuvalle illalle. Kun pääsemme kotiin, sovellamme taatusti illan oppeja ja teemme yhdessä sushia, ensimmäistä kertaa ikinä.

Japanilaisen illan vietin Sallatunturin Tupien ja Sallan matkailuyhdistyksen bloggaajavieraana. Arigato!

En ole koskaan..

Viime viikolla matkablogeissa kiersi haaste, jossa listattiin asioita, joita bloggaaja ei ole koskaan reissatessaan tehnyt, kokenut tai kokeillut. Listoja luettuani haastoin itseni soveltamaan haastetta kotikokkien maailmaan. Olisiko jotain mitä minä en ole vielä maistanut, kokannut tai kokeillut? Tehtävä ei ollutkaan ihan helppo! Ennakkoluulottomana maistan yleensä kaikkea, mitä minulle tarjotaan. En keksinyt yhtäkään ns. tavallista ruoka-ainetta, jota en olisi kokeillut, mutta ihan kaikkea tässäkään keittiössä ei kuitenkaan ole ehditty (vielä) ottaa haltuun.

En ole koskaan syönyt ravintola Savoyssa..
..mutta haaveilen siitä usein. Lounasaikaan Savoyssa syö ja juo omallakin rahalla, joten taidanpa lisätä visiitin klassikkoravintolaan tämän vuoden tavoitelistalle.

En ole koskaan maistanut valaan lihaa..
..enkä ole aikeissa maistaakaan. Katsoin jokin aika sitten Kimmo Ohtosen toimittaman Katoava Pohjola -dokumenttisarjan Yle Areenasta. Yksi sarjan osista keskittyy valaanpyyntiin, sen kannattajien ja vastustajien mielipiteisiin ja faktoihin. Erään kuvauspäivän aikana valaanpyyntialus teurasti viisi lahtivalasta. Pyyntiä perustellaan sillä, että kalaa ei riitä sekä valaille että kalastajille. Islannin hallitus onkin päättänyt, että maa uhmaa edelleen jo vuonna 1986 asetettua kansainvälistä valaanpyyntikieltoa ja jatkaa pyyntiä ainakin vuoteen 2020 saakka. Osasyynä ovat ravintolat, jotka pitävät valaanlihaa ruokalistoillaan.

En ole koskaan syönyt myöskään karhunlihaa..
..mutta haluaisin maistaa sitä. Karhujen metsästystä säädellään Euroopan unionin luontodirektiivillä. Kotimainen karhukannan kokoa säädellään kannanhoidollisella metsästyksellä vahvistetun hoitosuunnitelman mukaisesti. Karhu on siis riistaa, siinä missä hirvi tai peurakin. Ehkäpä lisään myös karhuannoksiin erikoistuneen Saslikin ravintoloiden to do -listalle.

En ole koskaan löytänyt metsästä herkkutattia..
..tai sitten en vain osaa tunnistaa sitä. Oletan kuitenkin, että jos tatin malto värjäytyy siniseksi tai tummuu kosketuksesta, se ei ole herkkutatti. Pitäisiköhän hakeutua sienikurssille?

En ole koskaan keittänyt nakkisoppaa..
..sillä sain siitä yliannostuksen ensimmäisen poikaystäväni kotona. Nakkikeitto oli hänen isänsä bravuuri ja siksi se porisi hellalla harva se viikko. Itse diagnosoitu, sittemmin onneksi lieventynyt persilja-allergia on samaa perua.

En ole koskaan grillannut tuorejuustolla täytettyjä, pekoniin käärittyjä herkkusieniä..
..enkä ymmärrä, miten niin monet niitä rakastavat. Mauttoman valkoisen sienen sisään ängetään esanssista tuorejuustoa ja koko komeus kääritään pekoniin, joka jää paistettaessa veteläksi. Ei kiitos.

En ole koskaan tehnyt macaron-leivoksia..
..sillä pelkään epäonnistuvani täydellisesti. Ystäväni ovat macaron-taikureita – ulkonäkö on viimeisen päälle ja täytteet suussa sulavia. Jätän leivokset suosiola heidän vastuulleen.

En ole koskaan omistanut monitoimikonetta..
..koska olen ajatellut sen olevan turha kapistus, joka vie vain tilaa. Vanhemmiten olen kuitenkin alkanut harkita monitoimikoneen ostamista. Hiljattain selvisi, että olemme ystäväni kanssa metsästäneet konetta jo pitkään samoilta myyntifoorumeilta. Koneen tulee olla katseenkestävä, sillä jos se tungetaan kaapin perälle, sitä ei tule käytettyä.

En ole koskaan syönyt minkään eläimen aivoja..
..mutta lähietnisestä ostetut lampaan aivot odottavat ennakkoluulotonta kokkaajaa pakkasessa. Vielä en ole uskaltanut ryhtyä kokkaushommiin, mutta kun ryhdyn, kuulette siitä kyllä.

En ole koskaan maistanut kaviaaria..
..ja luulen, etten ole menettänyt mitään. Muikunmäti on taatusti vähintään yhtä hyvää, ellei jopa parempaa.

En ole koskaan juonut viskiä..
..paitsi kerran hieman humaltuneena, kun päädyin jatkoille baarissa tapaamani miehen luokse. Puoli viideltä veden kanssa nautittu 200 euron viskinaukku maistui yllättävän hyvältä. Sikäli kun muistan.

talvinen mökkimaisema

ps. Ymmärrettävästi minulla ei myöskään ole yllä olevista aiheista kuvia. Niinpä saatte ihailla kimaltelevia hankia, joilla hiihtelen seuraavan viikon ajan. Sydäntalven tunnelmia tallennan blogin sivuille viimeistään ensi viikon alussa.

Sesonkiruokaa: Madekeitto eli matikkasoppa

Nyt ollaan todella kaukana mukavuusalueelta. Kalojen käsittely, niiden perkaaminen ja jopa koukusta irrottaminen eivät tahdo meikäläiseltä sujua. Tämä koskee kaikkia kaloja, mato-ongella narratuista ahvenista kalatiskistä kokonaisena ostettuun kuhaan. Mutta kun edessä on matikka, tuo tuhansien järvien kummajainen, kaikki vaikeusastemittarin asteikot paukkuvat rikki. Ennakkoluuloista ja heikoista kalankäsittelytaidoista huolimatta viime perjantain agendalla oli madekeitto. Itse tehtynä, alusta asti.

Ensimmäisen poikaystäväni isä kalasti ahkerasti. Sydäntalvella koukkuun houkuteltiin mateita, ainutta Suomen vesissä uiskentelevaa turskakalaa. Madekeittoa varten etsittiin keittiön suurin kattila ja soppaa syötiin monta päivää putkeen. Mädillä ja maksalla oikein herkuteltiin. Sen koommin en ole matikkaa suuhuni laittanut – aikaa edellisestä soppalautasellisesta alkaa siis olla 20 vuotta.

kalakauppias

Olette ehkä huomanneet, että pidän itseni haastamisesta. Niinpä ruokapiiriystävien ilmoittautuessa illalliselle päätin ottaa madetta evistä ja ryhtyä hommiin. Ensimmäiseksi marssin Hakaniemen torille kalamyyjien pakeille. Jännitti, sillä mateen saatavuudesta ei ollut varmuutta, vaikka kutukausi onkin kuumimmillaan. Varasuunnitelmaa ei ollut, joten jos madetta ei tiskistä löytyisi, olisi kehitettävä lennosta jokin muu pääruoka.

Tiskissä oli kymmenkunta Porvoon Pellingistä edellisenä päivänä pyydettyä matikkaa, valitsin niistä kaksi. Mätiä en tällä kertaa aikonut käyttää, joten poikapuoliset mateenjötkäleet kelpasivat hyvin. Huokaisin helpotuksesta, sillä kalat oli valmiiksi nyljetty ja perattu. Nylkemisenkin haluan opetella, mutta en tällä kertaa, yksi asia kerrallaan – tai niinhän minä siinä vaiheessa luulin. Haastattelin kalamyyjää ja pyysin poseeraamaan nylkemättömän mateen kanssa. Siinä kuvaushässäkässä unohdin ostaa lohta alkupalaa varten ja kun palasin hakemaan sitä kauppareissun jälkeen, myyjä kysyi haluanko ottaa kuvan myös kokonaisesta lohesta, hän kyllä mielellään poseeraa.

nyljetty made

Kotona tutkailin reseptejä ja päätin keittää liemen päästä, evistä ja hännästä. Sitten tuli tenkkapoo. Päätä ei ollut nyljetty, eikä sitä nylkemättä kai pitäisi keittää. Apua. Alkoi armoton googletus. Katsoin suttuisia youtube-videoita, selasin blogeja ja erälehden sivuja. Kahden tunnin jahkailun jälkeen etsin käsiini pihdit ja kävin suoraan asiaan.

Mateet vierekkäin

Irrotin ensimmäiseksi molemmista kaloista maksan, huuhtelin ne ja laitoin rasiassa kylmään odottamaan myöhempää käyttöä. Sitten leikkasin viillon takaraivosta nenänpäähän ja iskin pihdit nahkaan pään takana. Pähkiessäni seuraavaa askelta olin pyöritellyt kaloja käsissäni jo niin pitkään, että ne eivät enää tuntuneet ällöttäviltä ja limaisilta, vaan vain hieman haastavemmilta pirulaisilta. Olin valmistautunut pidempään taisteluun, mutta niin vaan nahka lähti irti suuremmitta tappeluitta. Pään nylkemisen jälkeen olin varma, että pystyisin käsittelemään myös kokonaisen kalan.

made

mateen pään nylkeminen

Sitten pätkin päät ja pyrstön kattilaan iskemällä veitsen nivelien väliin. Irrotin selkä- ja kylkievät repimällä ne pyrstöstä päin ja heitin nekin liemikattilaan yhdessä sipulin, laakerinlehden ja kokonaisten pippureiden kanssa.

nyljetyt mateet ja pihdit

Fileoimista en edes yrittänyt, vaan keitin kalan isoina palasina ruotoineen kaikkineen Isyyspakkauksen neuvojen mukaan. Olin ensin ajatellut seuraavani Hesarin kuukausiliitteen ohjetta, mutta lopulta päädyin yhdistämään sitä ja Isyyspakkauksen ihanan yksinkertaista reseptiä. Oma versioni madesopasta tulee tässä:

Simppeli madekeitto

Kalaliemi:
2 mateen nyljetty pää, häntä ja evät
1 1/2 sipulia
1 laakerinlehti
8 valkopippuria
3 maustepippuria
vettä

Madekeitto:
2 mateen lihat
vettä
10 keskikokoista kiinteää perunaa
1 1/2 sipulia
1 pieni purjo
2 dl kermaa
50 g voita
2 tl suolaa

Irrota mateiden päät ja häntä leikkaamalla ne irti kunnon veitsellä nivelien välistä. Käytä voimaa, eli iske veitsellä, kuten ehkä olet nähnyt MasterChefissä tehtävän. Irrota evät käsin. Lisää liemikattilaan vettä niin paljon, että päät, häntä ja evät peittyvät. Heitä mukaan pippurit, lohkotut sipulit ja laakerinlehti. Anna kiehua n. 20 min. Kuori pinnalle syntyvä vaahto pois. Irrota päistä mehukkaat poskilihat, ennen kuin heität päät menemään.

madeliemi

Keitä toisessa kattilassa kala kypsäksi. Älä suotta fileoi kaloja, sillä lihaa menee siinä hommassa hukkaan, vaan pätki kalat paloiksi samalla tekniikalla kuin irroitit päät. Heitä palat kattilaan ja lisää vettä taas sen verran että palat peittyvät. Anna porista reilut viisi minuuttia tai kunnes kala on kypsää. Kuori vaahto veden pinnalta. Poimi kalapalat erilliseen astiaan jäähtymään, mutta älä kaada keitinvettä viemäriin, vaan siivilöi se keittopohjaa varten.

Siivilöi siis molemmat liemet ja yhdistä ne. Lientä pitäisi olla tässä vaiheessa vähintään 1,5 litraa. Pilko perunat suupaloiksi ja sipulit karkeaksi silpuksi. Kuullota molempia ison kattilan pohjalla pari minuuttia voissa (tai öljyssä, jos et halua käyttää voita). Kaada siivilöity liemi mukaan ja keittele noin 15 minuuttia tai kunnes perunat kypsyvät. Perkaa sillä aikaa kalapaloista ruodot. Mateessa on vähän ruotoja ja suurin osa on melko järeitä, joten ne on helppo irrottaa kypsästä lihasta.

Kun perunat ovat kypsyneet, lisää kattilaan kerma, ohueksi viipaloitu purjo ja madepalat (muista myös poskipalat, jos et jo popsinut niitä sellaisinaan), anna hautua 5 minuuttia. Ripottele lopuksi keiton pinnalle tilliä runsaalla kädellä.

Jos haluat syödä mateen maksan yhdessä keiton kanssa, hauduttele sitä lopuksi viisi minuuttia keiton pinnalla tai kaada keittolientä erilliseen kasariin ja hauduta maksa kypsäksi siinä (minä tein näin, kun yksi vieraista ei halunnut maksan makua keittoon). Maksan maku on kuitenkin todella mieto ja rakenne pehmeä, suosittelen ainakin maistamaan!

valmis madekeitto

Madekeitto on parhaimmillaan seuraavana ja sitä seuraavana päivänä. Tämän reseptin tuloksena keittoa tulee noin kolme litraa. Ensimmäisenä iltana siitä söi santsaten viisi henkeä, seuravaana ja sitä seuraavana kaksi. Riittoisaa tavaraa ja suutuntumaltaan uskomattoman pehmeää. Tervetuloa tähän keittiöön ensi talvenakin, sinä saariston ja sisävesien kummajainen. We salute you.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty

Olen mestari suunnittelemaan. Listaan ideoita post-it-lapuille, kirjaan tavoitteita ja to do -luetteloita vihkoon, muistikirjaan, kännykkään tai satunnaisille paperilapuille – siihen mikä käsillä juuri sillä hetkellä sattuu olemaan. Stressi hellittää samaa tahtia kuin ideat piirtyvät paperille. Ajatukset eivät enää sinkoile päässäni sattumanvaraisesti sinne tänne, syke tasaantuu ja kierrokset laskevat.

tulppaanikimppu

Tiedän, ettei oikeastaan mikään ole mahdotonta, jos niin päättää. Ottaa päivän kerrallaan, eikä haukkaa liian suurta palaa kerralla. Etenee kohti tavoitetta, pienin askelin. Epävarmasti, mutta päättäväisesti. Helposti sanottu, hiukan hankalammin tehty. Etenkin niinä päivinä, kuin sisäinen ääni alkaa epäillä ja kyseenalaistaa tai käskee ripustamaan hanskat naulaan.

Tämän vuoden aikana aion silti saada paljon aikaan. Niin paljon, ettei minun enää tarvitse vuoden osittaisen opintovapaan jälkeen palata kokoaikaiseen päivätyöhön. Suunnitelmilla on tapana toteutua silloin, kun niistä uskaltaa puhua ääneen. Kun avaa suunsa, maailma vastaa. Siksi uskaltaudun jakamaan tavoitteeni tässä ja nyt, vaikka se pelottavaa onkin.

tulppaanit

Aion aloittaa podcastin. Puhua asioista, jotka minulle ovat tärkeitä. Haastateltavat vieraat ja näkökulmat on jo mietitty ja käsikirjoituksen runko lähes valmis. Samalla mietin, miten ihmeessä otan haltuun tarvittavan tekniikan? Kysymysmerkkejä on kymmenittäin, kuten millainen mikrofoni pitäisi hankkia? Entä alusta ja jakelukanava? Opinko editoimaan? Ja kuuntelisiko ohjelmaa ylipäänsä kukaan?

Aion avata kotiravintolan. Kokata muillekin kuin meille kahdelle. Tavata uusia ihmisiä, tutustuttaa ulkomaalaisia suomalaiseen ruokakulttuuriin ja syödä yhdessä tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Mutta keksinkö helposti toteutettavan, riittävän edullisen ja houkuttelevan menukokonaisuuden? Miten testaan ruokalistaa ja missä mainostan? Rajoittaako Suomen alkoholipolitiikka toimintaa? Tuleeko kukaan? Tulisitko sinä?

Aion kehittää blogia ja ansaita osan toimeentulostani sen avulla. Tavoilla, jotka sopivat blogini henkeen ja nojaavat alan eettiseen koodistoon. Panostan sisältöön, tekniseen toimivuuteen ja hakukoneoptimointiin, verkostoidun ja luon hyödyllisiä kontakteja. Astun mukavuusalueeni ulkopuolelle ja olen yhteydessä yrityksiin, joiden tuotteet tai palvelut saattaisivat sopia blogini pirtaan.

Aion päivittää työkalut. Ostaa valovoimaisemman objektiivin kameraan, hankkia vihdoinkin jalustan ja tarvittavat valot. Aion kierrellä kirpputoreja ja ostaa ruokakuvausrekvisiittaa. Ja elää säästeliäästi, että kaikkeen edellä mainittuun olisi varaa.

Aion siivota kotini tavaroita pursuavat nurkat. En konmarita, mutta hankkiudun eroon turhasta tavarasta – opiskeluaikaisista muistiinpanoista, kulahtaneista vaatteista ja kirjoista, joita en koskaan tule toista kertaa lukemaan.

aamupala

Suunnittelussa saatan olla mestari, mutta toimeen tarttuminen on välillä tahmeaa, kun ei oikein tiedä, mistä mikin urakka pitäisi aloittaa. Tänä vuonna olosuhteet ovat erityisen otolliset, aikaa on riittämiin ja motivaatio kohdallaan. Tammikuussa aloitettu bullet journal täyttyy pienistä, mutta merkityksellisistä askelista. Sanokaa minun sanoneen: tänä vuonna tapahtuu hyviä asioita.

Jos kuitenkin kävisikin niin, ettei yksikään yllä luetelluista tavoitteista täyttyisi, aion siitä huolimatta tehdä edelleen hyvää ruokaa, reissata ja rakastaa. Kertoa tarinoita ja jakaa elämäni lyhyitä hetkiä teidän kanssanne. Siitä olen sataprosenttisen varma.

Kestosuosikki: Pitkään haudutettu häränhäntäpata

Helsingissä sataa jälleen lunta. Pakkasiakin on luvassa. Kaivan valurautapadan esiin ja alan suunnitella sunnuntairuokaa. Pitkään haudutettu, murea ja täyteläinen, makeahko ja tahmainen häränhäntäpata, se on minun pakkaspäivieni lohturuoka.

Sekasyöjänä pyrin käyttämään kokkauksissani kaikkia eläimen syötäviä ruhonosia. Sisä- ja ulkofileet jäävät yleensä kaupan tiskiin, niiden sijaan ostan lapaa, niskaa tai sisäelimiä. Häränhäntään tutustuin ruokapiirireissulla Savossa. Häntäpalaset oli haettu paikalliselta teurastamolta, mutta niitä löytyy myös kauppahallien lihakauppiailta, ainakin Helsingissä. Hinta on halpa, yleensä reilusti alle 10 euroa kilolta.

häränhäntä

Savon reissun jälkeen on häränhäntäpata porissut padassani useasti. Tarjoilin sitä myös ennakkoluulottomalle Let’s eat together -porukalle pari vuotta sitten. Vain yksi jätti syömättä, muut rakastuivat ruokaan. Tillin ja Pullan Lotta ja Ilona jopa niin palavasti, että tulivat myöhemmin luokseni opetustuokioon. Kokkasimme ja söimme yhdessä, pitkään ja hartaasti. Kuvat ja tarinan he tallensivat omaan blogiinsa.

ruskistettu häränhäntä

Täyttäessäni pyöreitä sain ystävältäni lahjaksi porvoolaisen lihakauppa Herekin lahjakortin. Kävimme visiitillä lihakaupassa joulukuussa ja mukaan lähti hanhenrintaa, entrecoteeta, hirven jauhelihaa sekä kuusi palaa häränhäntää. Kotona ne sujahtivat pakastimeen. Pari viikonloppua sitten häränhäntälihat kaivettiin pakastimen uumenista. Halusin perehdytttää myös miehen suosikkipataruokani saloihin.

häränhäntäpata

Tämäkin resepti on bongattu Pastanjauhantaa-pariskunnan blogista, johon se on kulkeutunut Siskot kokkaa -sivuston kautta. Parhaat reseptit lähtevät kiertoon, niin tämäkin. Jos pidät pataruoista, kokeile tätä.

Häränhäntäpata

3 rkl öljyä ja/tai voita
6 suurta palaa häränhäntää
3 porkkanaa
2 sipulia
2–3 salottisipulia
2 valkosipulinkynttä
muutama siivu savupekonia
1–2 laakerinlehteä
timjaminoksa
rosmariininoksa
(tuoretta chiliä maun mukaan)
2 dl punaviiniä
2 dl portviiniä
1 litra kanalientä
3 dl lihalientä

Nosta lihat lämpiämään huoneenlämpöön 1–2 tuntia aiemmin. Kuori ja lohko porkkanat ja sipulit, pieneksi niitä ei tarvitse pilkkoa, vaikka kuvissa on niin tehtykin. Sulata voi valurautapadassa (jos et omista sellaista, paistinpannukin käy). Lisää öljy ja ruskista häntäpalat nopeasti joka puolelta. Nosta ruskistetut lihat hetkeksi pois padasta ja pyöräytä porkkanat, sipulit ja silputtu pekoni kevyesti pataan jääneessä rasvassa.

häränhäntäpata

Jos hoidit paistamisen pannulla, kaiva tässä vaiheessa esiin pata tai tilava kannellinen uunivuoka. Lado häntäpalat, porkkanat, sipulit ja pekoni pataan, lisää sekaan laakerinlehdet, yrtit, chili ja kaada päälle puna- ja portviini. Anna kiehua kovalla lämmöllä pari minuuttia niin että alkoholi haihtuu. Kaada sitten joukkoon kuuma liha- ja kanaliemi. Ennen uuniin laittoa pata kannattaa tiivistää leivinpaperin palalla. Leikkaa paperista hieman padan kantta suurempi ympyrä ja aseta se padan ja kannen väliin. Laita häränhäntäpata 175-asteiseen uuniin ja kypsyttele sitä hissukseen kolme tuntia.

häränhäntäpata

Kun liha on kypsää, nosta pata uunista. Ongi häntäpalat pois padasta ja siivilöi kasvikset liemestä erilliseen tarjoiluastiaan. Siirrä lihat takaisin pataan ja kaada päälle siivilöity liemi. Kuumenna pata kiehuvaksi liedellä ja valele häntäpaloja liemellä. Kiehuessaan kokoon liemi paksuuntuu ja antaa lihalle kauniin kiillon. Kun portviinipitoinen liemi alkaa tiivistyä makeaksi siirappimaiseksi kastikkeeksi, joka tarttuu glaseerauksen tavoin lihapalojen pintaan, on ruoka valmista. Keitä seuraksi riisiä, perunaa tai kuskusta ja muista lautasliinat, sillä todennäköisesti et voi vastustaa viimeisten lihanrippeiden irrottamista luusta sormin ja hampain.

valmis häränhäntäpata

Mielikuvat häränhännästä saattavat olla kaikkea muuta kuin herkullisia. Älä kuitenkaan suotta pelkää tarttua vieraaseen raaka-aineeseen, vaikka sen ulkonäkö vaikuttaa hurjalta. Ohjekin on pitkä, mutta loppujen lopuksi hyvin helppo, sillä uuni hoitaa suurimman osan työstä. Odotellessasi voit vaikka nauttia lasillisen pataan lorauttamaasi viiniä ja katsella ikkunasta, kun lumihiutaleet leijailevat maiseman halki.

Keittokirjahaasteen paluu – rahkan valmistaminen kotikonstein

Heitin keittokirjahaasteen itselleni lokakuussa. Ehdin kokata kolmesta kirjasta, kunnes kävi kalpaten. Hyllyn seuraava kirja käsitteli lähiruokaa, minulle tärkeää aihetta. Lueskelin kirjaa ja selasin sivuja, enkä osannut päättää. Lopulta pysähdyin maidosta kertovan kappaleen ääreen. Se esitteli erilaisten juustojen, viilin, jogurtin, piimän ja rahkan valmistusta kotikonstein. Rahka on tämän talouden aamiaispöydän vakiovieras ja roskiin joutuvien muovipurkkien määrä on melkoinen. Siksi päätin kokeilla rahkan valmistamista omin käsin.

lähellä keittokirja

Tavasin reseptiä ja ymmärsin tarvitsevani juustonjuoksutinta. Siihen tyssäsi keittokirjahaaste. Jääkaappiin oli juuri ostettu purkkitolkulla kaupan rahkaa, joten tuntui hölmöltä valmistaa sitä samaan aikaan itse. Kun kaupan rahka oli lopussa, en kerta kaikkiaan muistanut hankkia tuota olennaista ainesosaa silloin, kuin satuin isomman ruokakaupan käytäville, joten ostin rahkaa lähikaupasta. Kierre oli valmis. Joulukin tulla jollotti ja blogijoulukalenteriurakka odotti tekijäänsä. Niin hautautui keittokirjahaaste.

Tänään se kaivetaan pöytälaatikosta entistä ehompana, sillä tadaa – jääkaappiin on ilmestynyt reilu litra itse valmistettua rahkaa! Kaikki ei tietenkään mennyt ensimmäisellä kerralla nappiin ja lopputulos muistuttaa ennemminkin venyvää viiliä kuin lohkeavaa rahkaa, mutta onneksi maku on hyvä ja tuoksu raikas.

Resepti on Heikki Ahopellon kirjasta Lähellä – hyvän maun ruokia. Olen ostanut kirjan aikoinaan Otavan kirjakaupan ale-laarista, sen kummempaa tarinaa opukseen ei liity. Ruuan tuottaminen lähellä mahdollisimman luonnonmukaisesti on asia, jota haluan ehdottomasti tukea ja edistää, jos vain mitenkään voin. Kirja on täynnä mielenkiintoisia anekdootteja, herkullisia tarinoita ja hyödyllisiä faktoja mm. kyytönmaidon ominaisuuksista, leivän leipomisesta, Teno-joella kalastamisesta ja suomalaisesta ruokakulttuurista. Ääneen pääsee myös siitä suomenruotsalaisesta lifestyle-ohjelmasta tuttu kokki Micke Björklund.

Ennen kuin alat rahkantekohommiin, varmista, että sinulla on sideharsokangasta tai vastaavaa, jonka läpi rahkan voi valuttaa. Jos sellaista ei ennestään ole, kangaskauppojen valikoimista löytyy tarkoituksenmukainen kangas varmasti, eikä hintakaan päätä huimaa. Ensiarvoisen tärkeitä ovat myös puhtaat välineet, mutta se lienee itsestäänselvää.

Kotitekoinen rahka

2 litraa punaista luomutäysmaitoa
1/2 dl rasvatonta piimää avaamattomasta purkista
1 tippa juustonjuoksutinta
1/2 dl kylmää vettä

Ota tarpeeksi suuri kattila ja kaada siihen maito ja piimä. Sekoita sitten tippa juustonjuoksutinta kylmään veteen ja sekoita maito-piimäseokseen. Sekoittele tämän jälkeen seosta 2–3 minuuttia.

Tässä kohtaa tuli meikäläiselle ensimmäinen tenkkapoo. Ostamani juustonjuoksutin oli pakattu pieneen puteliin, jossa oli iso suuaukko. Ihmettelin, mistä tiedän, että tippa on oikean kokoinen ja meinasin jo luovuttaa. Juoksutin oli kuitenkin koostumukseltaan viskoosista ja jonkinlainen tippa tipahti lusikalle varovasti putelia kallistettaessa. En uskaltanut laittaa tippaa kokonaan, sillä purkin kyljessä luki annostusohjeena 2 tl 10 litraan nestettä. Oletin, että tämä pätee juustoihin. Koska lusikassa lilluva tippa oli noin 1/4 tl, pelkäsin, että tuloksena olisi liiankin tiukka juustomainen rakenne. Käytin siis vain pienen osan tipasta, vaikka todennäköisesti koko tipan käyttäminen olisi ehkäissyt venyvän koostumuksen syntymisen. En myöskään muistanut sekoittaa 2–3 minuuttia, kuten ohjeessa luki.

Peitä kattila kannella ja anna seistä yön yli huoneenlämmössä. Minä laitoin rahkan tekeytymään noin klo 22 illalla ja aamulla ennen töihin lähtöä siinä ei ollut tapahtunut juuri mitään muutosta. Jätin kattilan edelleen pöydälle toivoen että työpäivän aikana tapahtuu ihme. Ja niin tapahtui, sillä töistä tultuani seos oli kiinteähköä ja hera oli lähtenyt erottumaan. Annoin seoksen seistä iltakuuteen asti ja siirryin vasta sitten seuraavaan vaiheeseen.

Leikkaa saostunut rahkapiimä pitkin poikin palasiksi ja kaada tai kauho erottunut hera pois. Liinoita pari siivilää tai lävikköä, nosta ne kattiloiden tai kulhojen päälle ja kaada rahkapiimä niihin valumaan, kunnes tilavuus on noin puolet alkuperäisestä. Nosta sitten valutettu rahka suljetussa astiassa jääkaappiin, jossa se säilyy hyvänä pari viikkoa.

rahkapiimän valutus

Minulla ei ollut tässä vaiheessa sideharsoa tai muutakaan juustoliinaa, joten otin keittiöpyyhkeen, joka oli kudottu suhteellisen harvaan ja toivoin, että hera valuu sen läpi. Valuihan se, mutta hyvin hitaasti. Olisi varmaan auttanut, jos rahkan olisi jakanut kahteen erään, sillä nukkuumaan mentäessä pinta oli laskenut vain vähän ja heraa oli kattilan pohjalla muutama sentti. En kuitenkaan uskaltanut jättää rahkaa lämpimään enää toiseksi yöksi, joten kauhoin sen kannelliseen muovikulhoon ja päätin, että nyt syödään sitten venyvää rahkaa.

Aamiaisen jälkeen otin kolmisen desiä seosta ja valutin sitä 4 tuntia kahvisuodattimessa jääkaapissa. Heraa irtosi edelleen ja koostumuksesta tuli paksumpi. Huomenna aion marssia kangaskauppaan ja valuttaa lopun rahkaseoksen vielä kertaalleen. Kiintoisaa nähdä, pääsenkö sittenkään lähelle kaupan rahkan rakennetta vai onko syypää liian pieni juustonjuoksutintippa.

Kirjan tekijä, keittiömestari Heikki Ahopelto toteaa: ”Kukaan meistä ei ole huippukokki syntyessään, ja vain tekemällä sekä kokeilemalla voi ruoanlaitossa kehittyä. Ruoan kanssa puuhastelu ei saa olla liian ryppyotsaista, vaan sen on oltava hauskaa. Itse tehty maistuu aina paremmalta, virheitä ei kannata turhaan pelätä. Kun tekee itse, ruokaan muodostuu aivan erilainen side kuin valmiina ostettuun. Ja silloin ruoka myös maistuuu paremmalta.” Allekirjoitan, täysin. Älä siis lannistu, vaikka tuloksena olisi jotain muuta kuin piti, ei elämä ole niin vakavaa.

rahkaa ja marjoja

Tämä kirja jää ehdottomasti hyllyyni, vaikka osa ohjeista (kuten 10 litraa kyytönraakamaitoa, mesofiilistä hapatetta, Penicillium candidum -jauhetta, sekä pH-mittaria vaativan valkohomejuuston resepti) on kotioloissa melkeimpä mahdottomia toteuttaa. Haluan silti kokeilla ainakin leipäohjeita, kantarellilasagnea ja Ahvenanmaan pannukakkua. Keittokirjahaaste kuitenkin jatkuu ja ensi viikolla kokataan vähän haastavampaa jälkiruokaa Hans Välimäen oppien mukaan. Jaiks!

Roomalaisessa keittiössä: Trattoria da Teon artisokkapasta

Käsi ylös, kuinka moni teistä luottaa ennemmin kavereiden suosituksiin kuin yritysten mainoksiin markkinointiteksteihin? Niin arvelinkin. Ette ole yksin, sillä tuoreiden tutkimusten mukaan jopa 83 prosenttia kuluttajista on kanssanne samaa mieltä.

Tuttuihin luottotyyppeihin turvaan minäkin etenkin matkasuunnitelmia ja ravintolavalintoja tehdessäni. Ennen reissua kahlaan matkablogeja, selaan Trip Advisoria ja pidän meteliä kaikissa some-kanavissa. Pyydän suosituksia ravintoloista ja kotoisista viinibaareista, kyselen mitä kannattaisi tehdä ja missä kaikkialla käydä. Mikä on kaupungin paras brunssipaikka ja miltä kujalta löytyvät paikallisten suunnittelijoiden vaateliikkeet. Kalastelen vinkkejä ystäviltä ja työkavereilta, sillä he tietävät kyllä, mistä pidän ja mitä reissuiltani haen.

colosseum

Syksyllä 2012 edessä oli elämäni ensimmäinen reissu Roomaan. Huone oli varattu Trip Advisorin arvioitten perusteella La finestra sul colosseosta, mutta ravintoloiden valinnassa turvauduin ystävieni apuun. Facebook-seinällä esitetty ensikertalaisen hätähuuto tuotti oivallisen tuloksen.

Minä kysyin: Edessä pitkä viikonloppu ikuisessa kaupungissa. Ekakertalainen kaipaa Rooma-vinkkejä konkareilta, ravintolasuosituksista plussaa!

Ja aina yhtä luotettava facebook-verkosto vastasi:

Tiina: Laukkaat kaikki mahdolliset paikat läpi. Raunioilla on käsittämätön ikiaikainen tunnelma, historia on käsinkosketeltavaa. Colosseumiin en mennyt sisälle asti, kun oli ryöstöhinnat ja kiire, mutta siellä riittää paljon kaunista katsottavaa ympäriinsä. Ihana katukahvila… mikähän sen nimi on… Mutta mene hieman syrjempään syömään, jossa paikallisetkin käyvät niin saat aitoa ruokaa! Hyvää matkaa! 🙂

Timo: Trattoria Da Teo. Kysy listan ulkopuolisia herkkuannoksia. Artisokkapasta aivan must. Viinit loistavia.

Laura: Mun vanhemmat on viime Rooman käyntinsä jälkeen hehkuttaneet Trattoria Scavolinoa, jostain Fontana di trevin kupeesta pikkukadulta pitäisi löytyä. Itse en ole käynyt mutta kuulemma todella hyvää ruokaa, varsinkin kaikkia kala/äyriäisannoksia 🙂 Vatikaanissa jos jaksaa kiivetä Pietarinkirkon kupoliin niin näkymät ovat kyllä huikeat! Mukavaa matkaa 🙂

Saija: Yritä olla tulematta ryöstetyksi.

Ryöstäjiä emme kohdanneet ja Scavolinokin jäi testaamatta, mutta Timon vinkkiin tartuimme ja varasimme pöydän Trattoria da Teosta jo Suomesta käsin. Luotto oli kova, sillä suosittelija on kulinaristi itsekin.

pietarinkirkko roomassa

Vettä satoi kaatamalla, niinpä reippaan kävelyretken sijaan köröttelimme Trastevereen bussilla. Lähimmältä bussipysäkiltä oli vielä matkaa ravintolaan ja jalassa tottakai ne paremmat korkeakorkoiset kengät, olihan edessä romanttinen ravintolaillallinen. Yhden sateenvarjon taktiikalla kastuimme käytännössä molemmat. Pölähdimme täpötäyteen trattoriaan etuajassa, märkinä ja kylmissämme. Emäntä pahoitteli, sillä sisälle ei mahtunut odottelemaan, tulisimmeko vartin päästä uudelleen.

Emme olleet ainoita ravintolaan pyrkiviä, mutta meillä sentään oli varaus. Viereisissä kortteleissa ei kuppiloita näkynyt, joten hakeuduimme pimeään porttikongiin sateelta suojaan. Tunnelma saattoi lässähtää hieman – kylmissäni, märkänä ja nälkäisenä en ole parhaimmillani.

Kun ravintolan ovet viimein aukesivat meille, lämpö tulvahti luihin ja ytimiin. Aurinkoinen isäntapari singahteli pöytien välissä ja puheensorina oli taukoamaton. Ympärillämme puhuttiin italiaa, eikä muita turisteja juuri näkynyt. Päätin yrittää itsekin pärjätä illan italialla ja kaivaa syvämuistista sinne italiassa asuessani juurtuneen kielitaidon. Ruokasanaston omaksuminen kielessä kuin kielessä on onneksi helppoa, etenkin jos itsekin viihtyy keittiössä. Viinilasillisen jälkeen kielen kannat rentoutuvat, eikä vieraan kielen puhuminen jännitä ihan niin paljon.

artisokkapastaa

Ravintolan emännän kasvoille levisi tietäväinen hymy ja hän kaappasi minut halaukseen, kun kysyin sattuisiko heillä olemaan artisokkapastaa, vaikka sitä listalla ei luekaan. Taidat tosiaan tietää, mitä haluat, hän vastasi ja iski silmää. Sillä hetkellä meistä tuli tärkeitä asiakkaita.

Viini oli erinomaista ja pasta taivaallista, tunnelma lämmin ja leppoisa, tuntui siltä kuin olisi istunut italialaisen emännän keittiössä, pitkän pöydän ääressä. Kiire ja kinastelut oli ripustettu naulakkoon yhdessä sateessa kastuneiden ulkovaatteiden kanssa. Ei haitannut edes se, että pöytien järjestys pantiin uusiksi isompaa seuruetta varten kesken pääruuan. Ravintolavieraat ottivat lautasensa ja lasinsa, aterimien kilinä taukosi vain muutamaksi sekunniksi jatkuakseen viereisessä pöydässä ilman sen suurempaa kohtausta.

Poistuessamme kadulle viinihiprakassa ja vatsa jälkiruokaa pullollaan vettä satoi edelleen. Bussiaikataulut eivät pitäneet paikkansa ja loppujen lopuksi päädyimme kävelemään takaisin hotellille. Italialainen elämänasenne oli kuitenkin ehtinyt tarttua meihin ja sateinen Rooma näytti kosteanakin hurmaavalta.

artisokkapastaa

Visiitistämme on jo viisi vuotta, mutta internetin mukaan Trattoria da Teo on edelleen vanhalla paikallaan. Puolet nettigallerian kuvista on omistettu artisokalle, joten vaikka menua ei italiankielisillä sivuilla nähtävillä olekaan, uskon vakaasti, että pasta on edelleen tilattavissa. Jos ei listalta niin ainakin tiskin alta!